On oikeastaan hämmentävää, miten ihanaa on ollut päästä pois kotoa. Näiden seinien sisällä ei oikein edes tajua, että maailmassa on aika paljon muutakin. Jollain periaatteellisella tasolla mä olen sitä mieltä, että mun pitäisi hoitaa omat lapseni, koska mä ne olen tänne tehnytkin. Nyt myönnän, että on aika ihanaa, kun joku muu hoitaa niitä välillä. Lapsille opintojen aloitus on merkinnyt melkoista muutosta elämään, mutta varsinkin isompi, ihan pian 6v. tyttö, on ollut aivan innoissaan. Tottahan hänestä on mukavaa leikkiä muiden lasten kanssa. Kotona kun ei ole muuta seuraa kuin pikkuveli.

Jotenkin olen saanut uutta voimaa ja itsetuntoa opinnoista. Pelokkaasti olen havainnut myös kiinnostuvani nuorista opiskelijamiehistä, koska oma mieheni on tuskin koskaan kotona ja siksi suhteemme on mielestäni varsin epätyydyttävä. Pelkoni on varmasti turha, koska tuskinpa kukaan juuri ja juuri yli 20v. mies voisi edes kuvitella kiinnostuvansa jo reilu 30v. naisesta, jonka vartalo on kokenut pari synnytystä eikä ole ihan palannut entisiin aikoihin. Mutta onhan mulla oikeus katsella noita nuorukaisia ja nauttia siitä, kun he saavat minut nauramaan;)

Isäni tänään juuri kommentoi, että vaikutan paljon pirteämmältä kuin aikoihin. Tottahan se on. Jaksan kotonakin paljon paremmin kestää kaikki kiukuttelut, kun saan päivisin istua luennoilla. Eikä miehen alituiset poissaolotkaan haittaa mua. Ihan kuin olisin saanut oman persoonani takaisin.

Vähän olen vähänlaisesti ehtinyt tehdä mitään käsitöitä. Yhdet sukat raitaisesta 7-veljeksestä sain väsätyksi äidille joululahjaksi. Kaikkea muutakin mukavaa on suunnitteilla, mutta toistaseksi ei ole tulosta syntynyt. Jossainhan sen täytyy näkyä, että olen 8 tuntia päivässä yliopistolla. Mutta on se silti niin mukavaa ;)